Siitä on nyt aika tarkalleen puolitoista vuotta, kun aloitin Nuorten Suomella. Matkan varrella on saanut miettiä ihan urakalla erilaisia tapoja osallistua ja vaikuttaa. Omassa mielessä pyörii jatkuvasti päällimmäisenä kysymys, että entäs ne nuoret, joille kynnys osallistua ja vaikuttaa tuntuu aivan mahdottoman isolta?
Usein miellämme nuorten vaikuttamisen ja osallisuuden sellaiseksi isoksi asiaksi. Että ollaan nuorisovaltuustossa, tai kampanjoidaan ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi somessa. Istutaan kunnan nuorisoa edustamassa. Ollaan mukana yhdistystoiminnassa. Mutta ei sen tarvitse isoista asioista lähteä. Tarvitaan jokin potku, kipinä, joka voimaannuttaa. Antaa sitä rohkeutta tajuta, että hei, mä pystyn. Ja sen pitää lähteä omannäköisistä asioista.
Itse tykkään katsoa taaksepäin omaa elämääni, ja löytää sieltä näitä kipinöitä.
Olen aina ollut teatteri- ja projekti-ihminen. Yläasteikäisenä meillä oli teatterikerho Pegasos, jossa me 7. luokalla lähdettiin aivan nollasta jo ideoidessa – heiteltiin villejä ideoita, pähkäiltiin, ja katsottiin, kuinka ohjaaja Eija vain nyökytteli. Hyvä hyvä, tehkää vaan. Autan sitten kun tarvitsee.
Yläasteen aikana teimme kolme näytelmää, jotka olivat toinen toistaan kunnianhimoisempia. Rohkeus karttui, ja siirtyi lukioon.
Muuramen lukiossa tehtiin joka vuosi vaikka mitä, ja kaikessa oli tärkeää, että opiskelijoita kuultiin. Totesimme kerran filosofian opettajalle, että olispa siistiä, jos saatais istua sohvalla tämän tunnin ajan. Opettaja nyökkäsi luokan ovelle ja sanoi, että raahatkaa sohva tähän. Wanhojen tanssit järjestimme alusta asti itse ja teemankin saimme valita, vaikka kyseessä on pitkä perinne (spoilers: Meidän päivämme teemana oli Disney).
Muistan myös ikuisesti, kuinka Muuramen Murmuu-teatterin silloinen puheenjohtaja kysyi minulta, tuskin 18-vuotiaalta nuorelta, jolla ei ollut minkäänlaista kokemusta teatteritekniikasta että ”Hei, tulisitko tänä vuonna meille äänimieheksi. Me autetaan.”
Vuosien varrella olen käynyt kokeilemassa laidasta laitaan vähän kaikenlaista, viestinnästä teatteriin, panelistinä toimimisesta ohjelmavastaavuuteen. Olen tarttunut haasteisiin, vaikka en olisi osannut kaikkea, ja tempautunut mukaan lukuisiin projekteihin. Miksi? Koska aikoinaan ympärilläni olleet aikuiset antoivat minun tehdä, ja tarjosivat apua, kun sitä pyysin.
Nämä minun elämäni aikuiset ihmiset – heitä on paljon! – ovat varmistaneet sen, että olen nyt tässä, ja saan itse varmistaa näitä tekemisen ja osallistumisen paikkoja, toimia sellaisena rohkaisijana.
Takana on vasta puolitoista vuotta tässä työssä, ja jo nyt olen saanut ylpeänä katsoa, miten verkostomme nuoret lähtevät tekemään ja kokeilemaan, ja miten he rohkeasti lähtevät mukaan oman kokoisiin paikkoihin. Saamme yhdistyksen porukalla ideoida jatkuvasti uutta, ja rohkaista nuoria toimimaan ja tekemään, vaikuttamaan itsensä näköisellä tavalla. Työtä on kuitenkin vielä tehtävänä, ja oma taipaleeni on harvinaislaatuinen.
Ehkä me voidaankin innostaa ja rohkaista muita ojentamaan kättä nuorille, ja antamaan niitä mahdollisuuksia. Vielä joku päivä meillä on Suomi, jossa jokainen nuori saa, osaa ja haluaa olla mukana ja vaikuttaa. Se lähtee pienistä asioista.
Teksti ja kuva: Milla Köykkä, Nuorten Suomi ry